07/30/2006: "PETER BJORN & JOHN - YOUNG FOLKS"
Helkkari!! mitähän tässä taas meni? Hermot nyt ainakin, mutta aikaa varmaan 9 tuntia ja kahvia puolitoista litraa. Tupakkaa ei mennyt, kun ei tästä kerennyt tonne pihalle. Voin kertoo, että silmiin sattuu julmetusti, mutta onneksi tämä nyt jotenkin toimii.
Eli ihan ikioma blogi! Oon ylpee, vaikka tämä nyt on tällainen harjoitusversio. Mä kun olen mistään mitään tietämätön kämmentäjä, joten tämänkin aikaansaaminen oli tuskan takana. Yrityksen ja erehdyksen kautta räpelletty. Kiitämme kunnianhimoa - moitimme taidon ja tiedon puutetta. Ja moitimme myös "hetimullekaikkitänne"-asennetta, josta johtuen kaikenlaisten manuaalien ja ohjeistuksien lukeminen koetaan turhana ajanhukkana.
Tuosta linkeistä löytyy vanha blogi, minkä merkinnät on mulle tärkeitä. En niitä viitsi poistellakkaan, kun kerrankin on tullut jonkunlaista päiväkirjaa pidettyä. Mullei ole mitään muistiinpanoja mun aiemmista vaiheista, mikä harmittaa paljon, koska mun muisti on onnettoman lyhyt. Oon joskus vuosituhannen vaihteessa kirjoittanut paljonkin, mutta ne vihkot on heitetty menemään, kun olivat niin kovin tunnepitoisia, enkä niitä tunteita välittänyt enää muistella. Jossain on myös korruptoitunut lukukelvoton korppu, joka sisältää jotain, jostain syystä muistaakseni englanniksi kirjoitettua. On myös olemassa sarjakuvamuotoon piirrettyä päiväkirjaa, mutten tiedä missä ne nyt on. Taisivat hävitä jossain muutossa.
-------------------------------
Sinkkuelämääosastoa:
Sain kutsun häihin. Oon tonne vanhaan kirjoittanut joulukuussa näin:
"50-luvun amerikkalaiset musiikkikappaleet on ihania - niin naiiveja. Poika tapaa tytön, ihastutaan, pussaillaan, rakastutaan, poika tekee biisin tytölle ja lopuksi mennään naimisiin. Aivan mahtavaa! Mitä muuta sitä elämältä kaipaa? Väittäisin ettei mitään.
Miksei tuo ihmisten pariutuminen voisi olla enää niin helppoa kuin ennen. En siis missään nimessä väitä, että ne syntyneet liitot aina olisivat täyttä auvoa olleet, mutta näkeehän tuolla kaduilla huomattavan määrän näitä vanhoja pareja kulkemassa käskynkkää selvästi edelleen toisiinsa ihastuneina. Semmoinen olisi kovin ihanaa joskus kokea itsekkin, että vielä 70-vuotiaana voisi katsoa siihen naapurikiikkustuolin pappaan, että on se aika ihQ vieläkin.
Sellaista välitöntä rakkautta saa nykypäivänä hakemalla hakea ja väittäisin, että aika harva löytää. Välittömästi lyödään hanskat tiskiin kun arki tärähtää naamalle. Ei vaan voi nykyajan ihminen olla tyytyväinen siihen, että tuossa tuo toinen nyt on, sillä on ehkä vähän hankalaa mutta minäpä olen tukena, kuten se on minun tukena. Vaan ei, kun nykyajan ihminen juoksee sen oman etunsa perässä ja jos se kumppani ei pysy kyydissä, niin se rajataan kokonaan ulos ja haetaan siihen uuteen elämäntilanteeseen uusi, sopivampi. Hulluutta, sanon minä.
Nimim. "Katkera single tilittää". Mutta vähänkö haluaisin poikaystävän ja naimisiinkin olisi kiva päästä ennenkuin on kolmekymppinen, kun mekkokin on jo."
En oo enää katkera single, mutta näistä nimenomaisista häistä tuli mieleen toi. Koska mun on kauheen vaikea suhtautua tilanteeseen, jossa vasta entisestä eron saanut on menossa välittömästi uusiin naimisiin. Voihan se toki olla - ja toivon että näin on, että edellinen liitto oli nuoruuden hairahdusta ja nyt sitten löytyi se "oikea". Mutta mikä on tollainen kiire? Mää en tajuu.
Ihmiset muuttaa nykyään välittömästi avoliittoon ja kihlautuu samantien. Jotkut jää siihen tilaan vuosikausiksi, mutta sitten on näitä pika-avioliittoja. Vaikka mä katson telkkarista kaikki hääohjelmat semi-itkien, niin ei mulla kuitenkaan tulisi pieneen mieleenkään että muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen pitäis naikkuun mennä. Kerkeehän tota myöhemminkin. En tiiä, ihme touhua.
Vaikka oon kyllä vilpittömästi onnellinen kaverin puolesta, jos sillä kerran menee noin hyvin. Ja joo, myönnetään nyt sitten, että oon kateellinen. Vähän.